Elämä ilman koiraa on kuin...jaa... tyhjää! Tämänhetkinen sohvanvaltaajani on pian 6-vee ruskeapilkkuinen dalmatialaisneito Lilli. Tosin se sai kasteessa nimen Nopsannallen Lipevä Liisa mutta se oli uudelleenkastettu ennenuin selvisimme kennelistä päätielle :-)

Kävin melko ahkerastikin näyttelyissä Lillin kanssa kunnes kyllästyin saamaan kerta toisensa jälkeen EH:n saatesanoilla: "hyvä tyyppi, erinomainen luonne, MUTTA liikaa pilkkuja..." Totesin, jotta minulle riittää tieto siitä, että minulla on erittäin hyvä koira, näyttelyt saa riittää. Nyt Lilli täyttää tehtävänsä emännän liikuttajana ja seuraneitinä vallan mainiosti, ja naapurin pikkulikat ovat Lillin uskollisia faneja ja lenkittäjiä, niin että emäntäkin saa välillä huilata.

Lilli täytti tyhjän paikan, jonka jätti jälkeensä sininen tanskandoggineito Bella, joka sai vatsalaukun kiertymän ja kuoli vähän vaille 9-vuotiaana. Olin murheen murtama kolmisen viikkoa, kunnes lapset ilmoittivat minulle, että nyt saa itkut riittää ja haet uuden koiran.  Mutta vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun katselen Bellan kuvaa ja muistelen pitkää yhteistä taivaltamme.

Minulla on aina ollut koiria, ainakin yksi ja usein useampikin kerrallaan. Ensimmäinen ihan oma koira oli karkeakarvainen kettuterrieri Jerri, joka oli varsinainen persoona ja "iso" koira koostaan huolimatta. Ego oli valtava, niinkuin pikkukoirilla usein on. Se totteli jos se katsoi siitä olevan sille itselleen hyötyä, useimmiten ei. Karkaaminen oli sen elämän suuri sisältö. Se kuuli just, jos ovi ei naksahtanut loppuun asti kiinni ja sitten mentiin. Sillä oli ihan omat reitit, joita se kulki ja reittien varrella oli monet mummot, jotka leipoi kakut ihan herraa varten. Poliisiautot tuli tutuksi, kun se otettiin kiinni ja lopulta poliisit soittivat suoraan kotiin, jotta herra on menossa kylille päin, että haetteko itse vai otetaanko kyytiin. Ja olihan se mukavampi tulla kotiin auton takapenkillä, kun oli pitkä reissu jo takana...

Kuvassa Lilli päiväunilla nallen kanssa...

"Kaikkea saa tehdä
kaikkea pitää tehdä
kaikkia ovia täytyy tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto:

Värisevää sielua
ei saa tallata."

Näillä Tommy Tabermanin sanoilla haluan aloittaa blogini, sillä niihin sisältyy niin paljon minun omaa elämänfilosofiaani: Kaikenlaista pitää kokeilla, ethän muuten voi tietää  mistä pidät, mutta tärkeintä on ettet loukkaa itseäsi etkä muita.

Katselen ikkunasta ulos siniselle heinäkuun sunnuntain taivaalle. Suuria pilvenlonkareita alkaa jo muodostua taivaanrantaan, tuleekohan samanlainen ukonilma kuin eilen. Taisi olla ihan päällä, kun salama ja jyrinä eivät juuri toisistaan eronneet ja ihan varpaissa asti tuntui, kun seisoin terassilla ihastelemassa taivaan voimia. Lilli-koira ei ihastustani jakanut, vaan pyörähti häntänsä ympäri ja pakeni työpöydän alle välähdyksiä piiloon.

Vettäkin tuli niin, että kukat laskivat päänsä nöyrästi ihan maahan asti, mutta olivat onneksi aamuun mennessä toipuneet. Sateen jälkeen yöllä nousi paksu usva, joka kietoi naapuruston tiheään vaippaan. Äänetkin vaikenivat ja koko maailma oli kuin pumpuliin pakattu.

Ensi viikoksi on luvattu viilenevää. Olisikohan aika käydä mustikkamaisemissa tarkastamassa, millaista satoa olisi luvassa...